Olen kuullut puheita, joissa ollaan silmät vesissä podettu suoranaista sääliä juhlakalun elämässä kokemiin vastoinkäymisiin ja haasteisiin ja ihmetelty tämän kestopuumaista kykyä pysyä edelleen omilla tolpillaan, mutta mystiikasta kiinnostuneena en usko ollenkaan ajatukseen, että jollekin ihmispololle olisi taivaallisessa arvonnassa osunut tyhjä arpa. Ihmiskunta on jo sen verran kehittynyt, että se pystyy kyllä ratkaisemaan, milloin ja miten sielu inkarnoituu ihmiseksi, mutta miksi se ruumiillistuu, on vielä aukottomasti ratkaisematta. Ja juuri siinä piilee pitkän elämän eläneiden ihmisten suunnaton arvo. Etenkin meille, jotka saamme elää heidän vaikutuspiirissään.
Jos ihmiselle kertyy 90 elinvuotta, niin sellaista harmaapäistä Hannu Hanhea ei ole olemassakaan, joka ei tuollaisen vuosijonon läpi kahlatessaan olisi joskus kolhinut päätään elonvirtaan eksyneisiin ajopuihin tai joutunut hytisemään kylmissä virtauksissa. Ja juuri niiden kolausten takia se onkin niin komea suoritus.
Minulla on ollut kunnia tuntea teräviä vanhuksia ja ihailla heidän intohimoaan maistelemisen sijaan ahmia elämää, mitä ei pidä sotkea lyhytnäköiseen tapaan polttaa kynttilää molemmista päistä. Ne ovat nimittäin kaksi aivan eri asiaa.
Mutta palatakseni siihen varsinaiseen antiin, joka näillä pitkään eläneillä ihmisillä on meille annettavana, haluan kertoa esimerkin legendaarisesta Agnes-mummosta. Minulla oli nimittäin ennen häneen tutustumista hivenen erheellinen asenne itseäni vanhempia ihmisiä kohtaan. Se oli sellaista ulkokultaista kunnioitusta, joka ei ole lopulta kunnioitusta alkuunkaan. Sehän ei ole mikään laadun tae tai viisauden sertifikaatti, jos ihminen elää vanhaksi, vaan miten hän tarpoo taipaleensa.
Ja siitä sain kunnon oppitunnin, kun tämä kultainen karjalanpiirakantuoksuinen Agnes-mummo iski tuhdit ruisjauhot kurkkuuni ollessani ensimmäistä kertaa vierailemassa hänen luonaan Pohjois-Savossa. Koko lähisuku oli kokoontunut tämän erinomaiseksi kokiksi tiedetyn suvun matriarkan pitkän pirttipöydän ääreen nauttimaan sunnuntailounasta, ja tarjolla oli suurta herkkuani korvasienimuhennosta. Ääni väristen ja posket ujouden puuskasta rosollinpunaisiksi värjäytyneinä yritin kehua taivaallista kastiketta, mihin Agnes-mummo tokaisi:
– Se nyt on sellaista sekavaa kuin krapulaisen paska.
Ja sillä siunatulla hetkellä välillemme syntyi ihmiselämän pituinen yhteys ja ymmärsin, mikä on pitkän iän salaisuus. Kyky nauraa. Myös itselle.
Joulukuu